Luin Olga Temosen ihanan blogi-kirjoituksen (naps), ja heräsin miettimään omaa pientä muruani. Vintiö on jo reilun 8kk ikäinen ja kasvaa kuin voikukka. Nopeasti, ja ehkä vähän yllättäenkin. Yhtäkkiä Vintiö päätti alkaa seisomaan. Ja kiipeämään portaita. Itkuhan siitä tuli kun pieni pää kopisi vähän väliä milloin minnekin. Nyt pahin taitaa olla jo ohi, kun harjoitusta on jo reilun kuukauden verran takana päin. Ja nyt Vintiö on jopa oppinut laskeutumaan alas seisomasta. Vähän aikaa sitten se vielä pelotti niin, että jalat vapisten pieni vaan seisoi ja itki, ja odotti apua. Hassu pieni rakas.
Viime aikoina Vintiön mielipuuhaa on siis ollut seisominen. Seisominen vessanpönttöä vasten, seisominen tuolia vasten, seisominen olohuoneen pöytää vasten, seisominen kenen tahansa jalkaa vasten... Mistä vain pienet sormet saavat otteen, niin sieltä putkahtaa pystyyn pieni ukkeli. Valtavat sormivoimat tuollaisella vauvalla.
Ryömiminen on nykyisin lähinnä kiitämistä lattialla. Konttaamiseen ei ole aikaa (vaikka taitoa olisikin), vaan Vintiö etenee hurjaa kyytiä ryömimällä. Vintiö on oppinut myös murisemaan ja päristelemään. Ja tietysti kovalla äänellä ja kuola roiskuen. Kun on syntynyt kahteen kova ääniseen sukuun, niin ei kai voi muuta olettakaan, kuin että lapsella on kova ääni. Väsyneenä Vintiö raahautuu jalan juureen ja kiipeää housun punttia pitkin pystyyn. Ja itkee. Kovaa tietysti.
Kaikkein ihaninta Vintiöstä on kuitenkin seisoa Kepposen vieressä silloin kun tämä syö. Ja hipsuttaa toisen varpaita. Tai jahdata Kepposta portaissa (äidin sylissä tietenkin). Voi sitä tirskuntaa ja iloista kikatusta! Ja miten hellyyttäävää onkaan katsoa, kun Kepponen lirkuttelee aikuisäänellään Vintiölle: "Ei hätää, kaikki on hyvin." Välillä en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Olisi niin paljon kaikkea muutakin, mitä haluisin painaa tästä ajasta mieleen. Mutta jos muistaisin edes nämä. Muista, muista , muista!!!
