Arjen harmaat

Kotiäitinä sorrun usein siihen, että päälläni on useimmiten ensimmäiset vaatteet, jotka käteen sattuvat osumaan. Kun herätys on joka aamu klo. 5.30, en ole kauheasti jaksanut panostaa siihen, missä vaatteissa kotona hillun. Olen kulkenut koko syksyn trikoissa ja pitkässä harmaassa neuleissa, harmaat villasukat jalassa. Olo ja asu ovat olleet varsin sopiva pari jatkuvassa univajeessa vellovalle äiti-ihmiselle.

Nämä ovat lempparini... miehen mummon kutomat sukat, jotka pelastin anopin kätköistä.Villasukissa pitää ehdottomasti olla pitkät varret, niin että tarkenen tököttää ulkona heiluttelemassa Vintiön vaunuja, mikäli hän päättää herätä kesken unien. 

Toisaalta haluaisin hengailla kaiket päivät korkkareissa hameen helmat hulmuten, niin kuin Carrie Sinkkuelämässä... (Joo, tiedän, että Sinkkuelämää on jo niiiin kulahtanut mutta minusta se on vaan aina yhtä ihana).

Todellisuus on kuitenkin jotain ihan muuta...Näissä olosuhteissa ja tässä elämäntilanteessa, olen joutunut luopumaan tuosta mielikuvasta. Jään siis odottelemaan parempia aikoja. Ehkä vielä joskus kuoriudun tästä harmaudesta ja villasukat vaihtuvat korkkareihin. Siihen asti tyydyn ihailemaan näitä kaapissa.

 

Tässä ja nyt

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten oppisin paremmin elämään hetkessä. Miten oppisin nauttimaan juuri tästä hetkestä. Oppisin olemaan haluamatta niin paljon kaikkea koko ajan. Oppisin nauttimaan pienistä asioista. Oppisin olemaan narisematta, siitäkin huolimatta, että väsyttää ja kiukuttaa. Osaisin silti olla kiitollinen ja tyytyväinen siihen mitä minulla on. Ja ennen kaikkea muistaisin, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää.

Eilinen aamukahvikeskustelu pani miettimään näitä asioita vielä enemmän. Kun ihminen joutuu luopumaan lähes kaikesta omistamastaan vastoin omaa tahtoaan, miten silloin jaksaa ponnistaa uudelleen. Miten kasata elämä kokonaan uudestaan kun lähes kaikki sinulle rakkaat asiat on ollut pakko antaa pois. Kun jäljelle jää vain ihmiset. Nöyrtymällä, kuulemma.

Olen itsekin ollut elämässäni tilanteessa, jossa minulla hetkellisesti ei ollut mitään.. Olin aivan tyhjän päällä.  Vaikka rakastan kotiani ja monet tavarat ovat minulle tärkeitä, olen kuitenkin ymmärtänyt, että mikään ei ole tärkeämpää kuin ihmiset.

Päätin aloittaa hitaasti. Olen armollinen itselleni, opettelen ja otan päivän kerrallaan. Päätin, että kerran päivässä kun olen ottamassa läppäriä syliini tai iPadia kainalooni, menenkin lapsen luokse ja annan härpäkkeiden olla. Ne kyllä odottavat mutta lapsi ei. Tämä hetki, tässä ja nyt, ei enää toistu. Lapsi kasvaa joka sekuntti. Sekunnit muuttuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Muutaman vuoden päästä en voi enää itse valita kuinka kauan vietän aikaani lasten kanssa. Se aika on tässä ja nyt. 


                          “If ever there is tomorrow when we're not together...
                           there is something you must always remember.
                                 You are braver than you believe,
                                 stronger than you seem,
                                 and smarter than you think.
                           But the most important thing is, even if we're apart...
                           I'll always be with you.”  
                                                                                   A.A. Milne

Aurinkoa harmaaseen arkeen

Tällaisina kalseina syyspäivinä kaipaan aurinkoa ja lämpöä. Meren kohinaa. Hiekkaa varpaiden välissä. Valmiiksi katettua pöytää. Ystävällisiä ihmisiä ja hymyjä.

Ja miten ihanaa olisikaan keinahdella tällaisen  musiikin tahtiin pimenevässä illassa.

 

 

 

 

 

 

 

Voi noita pieniä pulleita varpaita! Miten aika meneekään nopeasti. Kunpa osaisi nauttia juuri tästä hetkestä. Elää tässä ja nyt, päivän kerrallaan. Nuo murut ovat niin pienen hetken pieniä. <3

 

Ps. Unohda kliseinen video ja nauti ihanasta bachatasta.

 

 

 

Kakku ja sen kaveri

Olen viime vuosina innostunut leipomaan kakkuja. Odotan aina innolla juhlia, ja leivon mielelläni enenmmän kuin yhden kakun. Muutama vuosi sitten innostuin marsipaanista ja sen jälkeen meillä ei paljon muunlaisia kuorrutuksia olekaan näkynyt.

Ensimmäiset viritykset olivat melko kauheita. Kaikki näytti ja kuulosti kovin helpolta mutta totuus oli toisenlainen. Marsipaanin muotoilu ilman oikeanlaisia välineitä ei ollutkaan mikään pikkujuttu. Lisäksi tähän hommaan pitää varata aikaa. Saati se pohjatyö...

Ensimmäisen kakun tein Kepposen 1-vuotiapäiville. Yritys oli tehdä perinteinen Prinsessa-kakku mutta  lopputulos oli jotain ihan muuta. Onneksi siitä ei ole yhtään sellaista kuvaa, minkä voisin tänne laittaa mutta uskokaa pois, Prinsessa-kakku oli aika kaukana siitä.

Toinen yritykseni oli ystäväni lapsen 1-vuotissyntymäpäiväkakku. Aiheena oli Barbapapa ja onnekseni kakku onnistui joten kuten.

2-vuotiaana Kepposen suurin idoli ja ehdoton suosikki oli Maisa, ja minä onneton menin lupaamaan hänelle Maisa-kakun. Lopputulos ei ihan ollut sitä, mitä mielessäni olin kuvitellut mutta lapsi oli ikionnellinen  kakusta. Tässä kakussa kaikki mikä voi mennä pieleen myös meni. Onneksi maku oli sentään kohdallaan vaikka mikään muu ei ollut.

Silläkin uhalla, että kukaan ei enää syö minun tekeleitä, julkaisen tämän kuva koska tästä kuulkaas oppi aika paljon. Tästä kakusta viisastuneena, olen siis oppinut läksyni. Älä hätäile. Tee huolellisesti pohjatyöt. Älä kauli liian ohueksi. Hanki liimaa. Ja oikeanlainen kaulin. 

Seuraava tekele onnistui jo vähän paremmin, onneksi, sillä kyseessä oli Vintiön ristiäiskakku.

Kepposen  3-vuotissyntymäpäiville leivoin kauan kaivatun Minni-kakun. Viimeisenä iltana sankari olisi halunnut myös Aku Ankan kakun päälle, mutta onneksi tässäkin olen tullut viisaammaksi. Keep it simple... Silloin niin moni asia ei voi mennä pieleen. :)

Nyt olen jo melko paljon viisaampi. Taidot karttuu tekemällä ja aina oppii uutta. Ei tästä silti uutta ammattia taida tulla. ;)

 

Pyöräilyn salat

Viime viikolla kävimme aamu-ulkoilulla läheisen teatterin pihalla ihastelemassa porsaita.

Pihassa on siis muutama porsaspatsas, joilla Kepponen haluaa aina ratsastaa kun menemme teatterin ohi. Olemme harjoitelleet kesän aikana pyöräilyä mutta tähän asti Kepponen ei ole ollut erityisen halukas pyöräilemään kovin pitkiä matkoja, vaan hän seisoo mieluummin vaunujen seisomalaudalla tai pyöräilee niin, että joku työntää häntä eteenpäin. Nyt sain kuitenkin houkuteltua hänet pyöräilemään porsaiden luokse.

Lauantaina kaunis syyssää houkutteli koko perheen ulkoilemaan. Ihana ilta-aurinko siivitti matkaamme ja pieni pyöräilijä polki onnellisena koko matkan. Ainoastaan hiekalla hän tarvitsi vähän työntöapua mutta muuten pyöräily sujui oikein mallikaasti. Pienempi matkasi vaunuissa silmät suurina ihmetellen siskon riemunkiljahduksia. Ehkäpä ensi kevään pääsemme koko perhe yhdessä pyöräilemään.

Syksyiset aamut

Tajusin eilen, että kesä on todellakin ohi, ja kohta taitaa syksykin olla jo käsitelty. Pari viikkoa sitten oli jo varsin kylmiä aamuja. Maa oli huurteessa ja nurmikko rapsahteli jalkojen alla, kun leikittiin Kepposen kanssa ulkona.

 

Aamuauringossa kylpevä pihlaja oli kuin pienillä timanteilla kuorrutettu, kun auringon sulattama huurre oli muuttunut pieniksi pisaroiksi.

Nyt ei pihlajassa enää ole juurikaan lehtiä. Piha on melko alastoman näköinen kun kaikki puut ja pensaat ovat tiputtaneet lehtensä. Syksyn kauneus alkaa kääntyä ankeudeksi. Onneksi auringonpaiste lohduttaa. Tekee mieli vielä ulkoilla ja nauttia viimeisistä lämpimistä säteistä, kerätä kaikki lämpö ja valo varastoon.

Aurinkoista viikon alkua!

Blogien ihmeellinen maailma

Blogien lukemisessa on omat vaaransa. Sisustusblogeissa parasta, ja miehen mielestä varmasti pahinta, ovat uudet ja innostavat ideat. Viime aikoina olen ollut erityisen innostunut erilaisista DIY-jutuista. Ongelma on vain ajan puute. Pää pursuaa ideoita mutta vuorokaudesta loppuu tunnit kesken. Lifestyle-blogeista bongailen tällä hetkellä kaikkea mahdollista terveempiin elämäntapoihin liittyviä asioita. Ruokablogit ovat juuri nyt kaikkein mielenkiintoisimpia. Yritän etsiä uusia terveellisempiä ideiota ruoanvalmistukseen.

Ja sitten joskus käy niin, että harhaudun ihan jonnekin muuaalle googlen avustuksella. Lopputulos saattaa sitten näyttää tältä:

Menin ja googletin mitä maapähkinävoista voisi tehdä. Ajauduin ihanan Eeva Kolun Kauhaa ja rakkautta-blogiin ja lopputuloksena oli nämä cookiet. Muokkasin vähän reseptiä sen mukaan mitä kaapista löytyi ja höystin niitä vielä suklaalla...  ihan kun maapähkinävoissa ei jo olisi ollut tarpeeksi kaloreita. Eevan alkuperäinen resepti löytyy täältä.

Ja ihan vaan vinkiksi, tämä ei sitten ole mitään kevyttä kamaa. Yksi keksi sisältää about 130 kcal. Suosittelen silti.

Leikin aika

Minulle oli itsestään selvää, että kun jään kotiin, otan lapsen pois päiväkodista. Omalla kohdallani ei varmasti koskaan tulisi kysymykseenkään laittaa toista lasta päiväkotiin ja olla toisen kanssa kotona. Esikoinen aloitti kuukausi sitten seurakunnan kerhossa. Hän käy kerhossa kahtena päivänä viikossa, kaksi tuntia kerrallaan. Muutoin hän on minun ja vauvan kanssa kotona. Kerhossa askarrellaan, lauletaan, syödään eväitä ja tietysti leikitään. Hän on ollut mielissään kerhosta ja minua on erityisesti ilahduttanut se, että hän on saanut kerhosta uuden ystävän.

Vaikka 3-vuotias ei vielä leiki kovin pitkäkestoisia leikkejä toisten lasten kanssa, ja leikki on enemminkin rinnakkas- kun yhteisleikkiä, niin olen iloinen, että hänellä on nyt ystävä, jonka kanssa leikit sujuu hyvin yhteen. Kotona hän leikkii pitkiä aikoja itsekseen. Minun vanhat Barbiet ja My Little Ponyt ovat ahkerassa käytössä. Samoin Duplot ja Muumitalo asukkaineen. Leikeissä tapahtuu paljon ja onkin ollut hauskaa kuunnella, miten hän kertoo leikkiessään leikin juonta ja kuinka hahmot juttelevat keskenään. Viime aikoina kaikissa leikeissä on veneilty ja menty retkelle saareen.

Ponit veneilemässä. Kaikilla on pelastusliivit. :)

Nyt odotamme kovasti jo torstaita; silloin saamme ensimmäistä kertaa leikkikaverin meille kotiin. Tähän asti kun kaikki kaverit ovat olleet isän tai äidin ystävien lapsia. Torstai on toivoa täynnä.

Lampun uusi elämä

Ostimme aikoinaan kierrätyskeskuksesta jalkalampun, joka maksoi muistaakseni 5€. Lampun molemmissa kuvuissa oli muutama klommo ja jalustassa ruosteinen kohta. Lisäksi toinen rungossa olevista johdon kiinnikkeistä oli haljennut, joten johto ei enää laskeudu kauniisti jalkaa pitkin. Lamppu kuitenkin miellytti meidän molempien silmää, joten pienistä kauneusvirheistä huolimata se muutti meille.

Lampun muotokielessä on mielestäni jotain ajattomuutta ja vähäeleisyyttä. Lamppu on johdosta päätellen oikeasti vanha, veikkaan 60-tai 70-luvulta. Se toimii kuitenkin moitteettomasti. Olen ptkään haaveillut kunnostavani lampun, mutta vasta tänä kesänä sain projektin alkuun. Valitettavasti en tajunnut ottaa koko lampusta sitä ennen-kuvaa. Tällaisen kuitenkin napsaisin.

 

Ja nyt lamppu näyttää tältä

Miellyyttää silmää edelleen.

Herkkusuun aamupala

Koska olen päättänyt keventää ruokavaliotani, olen etsinyt netistä erilaisia vinkkejä tähän suunnattomaan operaatioon. Sen lisäksi, että olen aina ollut hillitön leivänsyöjä olen myös melkoinen herkkupersaus. Kaikki missä on voita, sokeria ja suklaata uppoaa minuun aivan taatusti. Tätä yhtälöä pahentaa vielä se, että leivon mielelläni kakkuja.

Nyt olen kuitenkin löytänyt uuden herkkuni, jota voin syödä hyvällä omalla tunnolla vaikka aamuin illoin. Saanko esitellä, uusin herkkuni: tuorepuuro!

Netti on pullollaan erilaisia ohjeita ja tämä on oma sovellukseni kaikista niistä, joita olen lukenut. En siis ota kunniaa tästä itselleni, vaan annan sen suosiolla  kaikille tuorepuuron vatkuttajille, jotka keksivät tämän herkun ennen minua. Jos nyt kuitenkin innostuit nimenomaan tästä, reseptini on seuraava:

Tuorepuuro

125g rasvatonta maitorahkaa
1dl rasvatonta maitojuomaa
1 pussi (35g) pikapuurohiutaleita (oma suosikkini on omena-kaneli)
puolikas banaani pieneksi pilkottuna
n. 10kpl pähkinöitä/manteleita pilkottuna

Sekoita kaikki aineet keskenään ja anna olla mieluiten yön yli jääkaapissa.

Onneksi pakastimesta löytyy marjoja, joilla voi aamuisin vielä buustata tätä herkkua. Kaloreita tässä on noin 320kcal, riippuen vähän pähkinöiden ja marjojen määrästä.

Koko(nainen) totuus

En ole koskaan ollut erityisen lihava mutta en laihakaan. Nuorempana en oikestaan harrastanut mitään liikuntaan viittaavaakaan, jos ei oteta huomioon muutamaa vuotta kestänyttä jazz-tanssijan uraani, joka katkesi siihen, että opettaja tuli raskaaksi ja sijaista ei koskaan tullut.

Kotipaikkakunnallani bussit kulkivat miten saattui ja siksi veivasin pyörällä pitkin kaupunkia kesät talvet. Kun vuotta -98 muutin opiskelujen takia Helsinkiin, painoin 48 kg. Pyöräily jäi. Ensimmäisenä vuonna lihoin viisi kiloa. Siitä eteenpäin painoni on hitaasti hiipinyt ylöspäin. Kilo sieltä, toinen täältä... Välillä olen karistanut muutaman kilon muuttamalla ruokavaliota terveempään suuntaan mutta vähitellen olen aina repsahtanut ja kilot ovat tulleet takaisin.

Toisen raskauden loppusuoralla painoin lähes 78 kiloa, joista taatusti ainakin yhden kolmasosan aiheutin ihan vaan pelkästään syömällä kaiken mahdollisen mitä eteeni sattui osumaan. Kukapa tällaista suklaista unelmaa voisi vastustaa...?

Kun pituutta on pipon kanssa juuri ja juuri 160cm, 78 kiloa on melkoinen massa kannettavaksi. Nyt, reilut kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, vaaka näyttää 63 kg. Ja en todellakaan ole sinut tämän kropan kanssa. Olen kyllästynyt vaatteisiin, jotka kiristävät. Olen kyllästynyt pöhöttyneeseen oloon. Olen kyllästynyt peilikuvaan, joka näyttää nuutuneelta ja kulahtaneelta.

On tullut siis aika laittaa tämä elämä remonttiin ja saaada itselle sekä henkisesti että fyysisesti parempi olo. Katsotaan mihin tämä uusi tie vie.

Sweet for my sweet

Meillä on viime aikoina syöty paljon näitä.

Ja ei, se ei ole omena vaikka erehdyttävästi näyttääkin siltä, vaan nektariini. Lapsikin on ihastunut näihin, joten ostan niitä nykyisin jokaisella kauppareissulla. Tankataan niin kauan kun tätä herkkua riittää, koska olen aivan varma että kohta näitä ei enää saa. Ei ainakaan näin hyviä. Raakojahan ne ovat kun ne kotiutan, kovia kuin kivi, mutta muutama päivä pöydällä tekee ihmeitä. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Muutama sananen remontista

Kotikyylä tässä terve! Olen viimeksi kuluneen vuoden aikana huomannut kyttääväni ystävieni ja sukulaisteni koteja. Huomaan tuijottavani jalkalistoja, silikonisaumoja, laattoja, pöytätasoja, lavuaareja... ihan kaikkea mahdollista.

Kun tekee remonttia ihan itse, tulee melko kriittiseksi kaikkien tällaisten asioiden suhteen. Ja kun tekee paljon asioita ensimmäistä kertaa, niin usein huomaa vasta loppusuoralla, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä toisin. Kun ei ole tietoa, ja tahtoa on enemmän kuin taitoa, niin silloin mennään yrityksen ja erehdyksen kautta. Otetaan nenästi kiinni ja hypätään toivoen parasta ja peläten pahinta.

Nyt kun olemme asuneet jo yli vuoden tässä kodissa, alan vähitellen olemaan jo hieman suopeampi itseäni kohtaan. Olen ymmärtänyt, että kukaan ei arvostele kotiamme samoilla kriteereillä kuin minä. Ketään muuta ei kiinnosta keittiöstä puuttuva päätylevy tai vessan liian leveä silikonisauma, puhumattakaan "väärän värisistä" kynnyksistä, maalaamattomista ikkunanpuitteista, katon epäkohdista jne. Kaikki nämä asiat ovat ongelmia vain minulle ja vieras tuskin kiinnittää tällaisiin asioihin edes huomiota, jollen siitä erityisesti mainitse.

Olisitko sinä huomannut sen, jos en olisi maininnut siitä? :)

Ehkä nyt on jo aika jättää kyylääminen sikseen ja nauttia tästä kodista kaikista pienistä kauneusvirheistä huolimatta.

Valoa

Olemme asuneet tässä uudessa kodissa vähän yli vuoden. Vuoteen on mahtunut melkoisesti, enkä olisi todellakaan vuosi sitten osannut arvata, millainen vuosi meillä olisi edessä. Kun syyskuussa aloin voimaan pahoin 24/7 ja makasin raatonan sohvalla kaikki illat ja viikonloput, niin oli pakko laittaa jäähylle kaikki loput remonttihommat ja tyytyä asumaan "melkein" valmiissa kodissa. Ikkunanpielet ja portaat saivat jäädä odottelemaan maalarin parempia aikoja.

Nyt on sitten vihdoinkin ollut taas aikaa ja tarmoa tarttua maalisutiin. Alakerta on saanut valkaisun ikkunoiden osalta ja katsokaas, miten valoisalta koko olohuone näyttääkään!

Ennen

Jälkeen

Nautin suunnattomasti tuosta uudesta valoisasta näkymästä. Kyllä maalilla vaan saa ihmeitä aikaan

Uusi elämä

Niinhän siinä kävi, että kesä vei mennessään. Ei päivittynyt blogi koska aurinkoiset päivät houkuttelivat ennemmin ulkoiluun kuin koneen ääressä istumiseen.

 Ja silloin toukokuussa kun viimeksi kirjoitin, odotettiin jo kovasti uutta perheenjäsentä.

Yllättäen hän on myös viennyt aikaa, vaikka melko helppo tapaus onkin.

Joten yritän nyt taas kerran... kolmas kerta toden sanoo.

Minne se aika katosi?

Sinne meni syksy, talvi ja nyt jo kohta kevätkin. Blogissa on vietetty hiljaiseloa vaikka syksyllä oli vakaa aikomus kirjoittaa säännöllisesti. Sitten tapahtui monta asiaa ja blogi joutui hunningolle.  Töiden aloittaminen ja lapsen päiväkotiuran alkumetrit vei enemmän aikaa ja voimia kuin uskoinkaan. Tuli muutto ja remonttikin oli vielä kesken.

Syyskuussa alkoi yllättävä väsymys ja makasin vain kaikki illat puoliunessa sohvalla. Sitä seurasi neljän kuukauden 24/7 pahoinvointi. Mahakin paisui palloksi joululoman aikana ja loman jälkeen kun palasin töihin, ei tainnut enää kenellekään olla epäselvää, mistä minun jatkuva ruokahalu ja kalvakat kasvot olivat kielineet koko syksyn. :)

Nyt olisi enää vajaa viikko odotusta jäljellä. Tai pahimmillaan kolme. Sitten meitä on kolmen sijaan neljä.